Okay, welcome to my poem page! :)
Eli tervetuloa minun runosivulleni! :)
I, [Elmiira], have put here some of my poems and I'm glad that YOU came here and I hope you will enjoy of them!
Minä, [Elmiira], olen siis laittanut tänne joitakin runojani... Olen sanomattoman onnellinen että juuri SINÄ tulit käymään täällä ja toivon että nautit tekeleistäni!
First the english one, that I want to nominate to the world poet competition IF i'm not too late as I presume..
Runways of moon and you
I wrote a word
on every hour
I spent
next to one gray wall,
next to
one dead picture.
I went and collected
some wildwoods earth,
and planted
in a flowerpot
those long ago withered poppies
from your backyard.
Withal
I peeked your black window,
those panes broken by time.
I gazed at the picture
one hour every day,
just as blank
as a silhouette
of a shut gate
in the darkness of a winternight.
There were flowers next to the picture.
I wrote up a line every day,
made myself
a sad poem
about wet pages,
slippery floors,
about runways of the moon
beyond the clouds.
About you.>
Waanhat/Old ones
Unohdettujen ihmisten huuto
Kaikui pimeydessä
Huuto.
Huuto oli kasvoton
Mutta kaikki ymmärsivät kuka huusi.
Se oli kärsivien
Pienien
Unohdettujen ihmisten huuto.
Kaikui pimeydessä huuto.
Se herätti muut
Kuulemaan
Tuntemaan sen,
mitä kärsivät
Pienet
Unohdetut ihmiset.
Yksinäisyyden.
Ehkä se viimein sai
jonkun kylmän sydämen
Lämpenemään
Ja muistamaan että maailmassa
Pienimmätkin ovat yhtä lailla olemassa.
Ehkä joku todella muisti,
Että kärsiviä,
Pieniä,
Unohdettujakin ihmisiä on olemassa.
Niin,
sillä heitäkin on.
Minä toivon,
Että olisin ollut se joka huusi.
Toivon, että minä olisin ollut se,
joka yhdellä kovalla äänellä
Kertoi koko maailmalle,
Että on myös heitä
Kärsiviä,
Pieniä,
Unohdettuja ihmisiä.
Sillä se oli rohkea teko,
Ja kaunis.
Kaikui pimeydessä
Huuto.
Huuto oli kasvoton
Mutta kaikki ymmärsivät kuka huusi.
Se oli kärsivien
Pienien
Unohdettujen ihmisten huuto.
Yksi urhea sydän voi maailman pelastaa
Jäljet lumihankeen jää
Vako seuraa kyntäjää
peura juoksee polkua isien
pakoon nuolia metsästäjien.
Aurinko ei enää nousekkaan
Kukaan ei enää usko tulevaan
ei kukaan enää istu kivisaleissaan
kun kuningas pakoon juoksi sotilaitaan
sydän rinnassa kylmenee
linnut ikkunaan lentelee
ja kuolleena pensaaseen
tipahtelee.
Ja valtakunnan neidot
juoksi metsään huutaen:
"Ei voi enää meitä kukaan pelastaa,
vieköön meidät täältä pakkanen"
Eräs eukko silloin lausui:
"kaikki toivo lähes mennyttä on
kun maailman näin on käynyt
se on valunut turmioon
Mutta yksi urhea sydän
voi vielä koko maailman vapauttaa
ja kaiken elämän hyvän
maan päälle palauttaa
Jos hän uskoo itseään
ymmärtää tehtävän tärkeän
ja nostaa miekkansa korkealle
yli maan tämän hämärän"
Ei tästä paljon lohtua saaneet
vanhat naiset mökeissään
itkevät:"miehe
mme ovat viimein
valtakuntamme pilanneet."
Vaan oli yksi urhea sydän
jäänyt piiloon pimeään.
Nyt hän nousi piilostansa
ja nosti uljaan pään.
sanoi:" Tulkoon valkeus taas
Uskokoon ihmiset tulevaan
Istukoon kuninkaat jälleen kivisaleissaan
ja vain petturit juoskoon pakoon toisiaan.
sydämet rinnoissa lämmetköön
linnut vapaina lentäköön
ja vain poikaset pesissä, piilossa pensaiden
ruokaa,vaan ei kuolemaa, huutakoon
Ja valtakunnan neidot
palatkoon metsästä takaisin
sillä minä heidät sieltä
pakkaselta pelastin.
Ja eukko mökissään siellä
saakoon kiitosta osakseen
kun hän tällä turmion tiellä
minulle näyttivät toivon siemenen"
Jäljet lumihankeen jää
Vako vieläkin seuraa kyntäjää
Ja peura juoksee polkua isien
mutta vapaana, ei enää nuolia pakoon rynnäten.
Uuremmat/newer ones
Käsin piirretty elämä
Kiemurat kaartelivat paperilla
niitä tuli yhä lisää.
Sinä piirsit.
mitään en tunnistanut.
vasta myöhemmin sain selville,
elämäähän sinä siihen hahmottelit.
vasta sitten sen ymmärsin,
kun olin itse kulkenut ympäri jokaisen ympyrän.
ja kompastunut jokaiseen liidunmuruseen.
päivänkakkaroita niityllä
oli joskus niin.
auringonpaistetta kesällä
se oli joskus niin.
vaan päivänkakkarat vaihtuivat roskiin muovisiin
ja kesän auringon paiste kylmiin sateisiin.
Missä olet lapsuuteni?
Mihin jätit uskon tulevaan?
Mistä nyt enää löydän
uusia päivänkakkaroita?
Miten nyt hymyilen auringolle?
Viimeiset askeleet heinäpellolla
sitten ne jo hävisivätkin.
katosivat kultaiset tähkät
ajan saastepilviin.
Hyvästi jääkää rakkaani.
niin minä teitä rakastin.
Ja niin minä teidät kadotin.
lapsuuteni leijaili luotani pois.
jättäen Pienen aavalle yksin
leikkimään Isoa.
Tähtien peili
Kuutamossa
seisoin yksinäni
katsoin taivasta
joka oli minuakin tummempi
ja joka heijasti kasvoni,
kuin heikot unelmani,
pieninä tähtinä,
turhan tummina valaisemaan
mutta näkyvinä.
Kylmän taivaan alla,
joka oli liian suuri
minun pienelle ruumiilleni,
minä katselin
itseäni tähtien peilistä
ja tunsin olevani
tärkeä.
Piikkikorkokenkiä
Taas
sinä tulet uusien kenkien kanssa
keikuttelet persettäsi niin että käytävä ei tahdo riittää.
Puhut niin,
että tekisi mieli kirkua,
hypätä ikkunasta
ja kouristella.
Mutta minä vain hymyilen.
"moi"
ja mielessäni revin taas paperia.
Teet tyhmyydestä oman itsepuolustuslajisi,
siinä sinulla on musta vyö.
Ja joka ainut päivä voitat itsesi
uudestaan,
juuri kun luulin sinun jo saavuttaneen pohjan.
Sinä luulet olevasi koko elämä.
Aurinko.
Että kaikki täällä palvovat sinua,
ja ryomivät lattialla vuoksesi.
Tappavat itsensä, jotta olisit onnellinen.
Olet onnellisen tietämätön siitä,
miten tyhmä sinä olet.
Jospa vain tietäisit,
miten sinulle nauretaan!
Kokeilisit joskus ajatella,
voisi olla uusi ja innostava kokemus..
Laudat ikkunoissani
Aallot löivät kallioon.
niin kauan minä niiden ääntä kuuntelin,
enkä koskaan tajunnut miksi.
Viimein käteni löi aallon hajalle.
se ei ansainnut elää.
Unessa minä vielä toivoin.
Pilvilinnasta toiseen hypellen
minä juoksin luoksesi
ja totesin sinun olevan
yhtä hauras kuin ne linnatkin.
hajosit kosketuksesta.
Maan Lapsi naulasi laudat ikkunoihin.
Maailma ei välittänyt minusta enää.
Sinne, harmaiden lautojen väliin,
sinne jäi sieluni.
Jatkakaa ihmeessä satujanne.
Uutuuret/Newest ones
Runo
Kirjoitin sanan
joka tunnista
jonka vietin
harmaan seinän,
kuihtuneen kuvan,
edessä.
Minä kävin keräämässä
korpimetsän multaa
ja istutin kukkaruukkuun
kuihtuneet unikot pihaltasi.
Samalla vilkaisin
mustaa ikkunaasi,
sen ajan rikkomia ruutuja.
Minä katselin kuvaa
tunnin päivässä
eleettömänä kuin
suljetun rautaportin
siluetti talviyössä.
Kukkia kuvan vieressä.
Kirjoitin rivin joka päivästä
tein itselleni
surullisen runon
kastuneista sivuista
liukkaista lattioista
kuunradoista pilvien takana.
Niin, ja sinusta.
Nostan ylös paperisiivet
vaan ei ne kanna
ja tipun tyhjään.
Jokin vie minut ulos
pakkaseen,
se antaa syyn
olla pienen hetken hiljaa
ja pikkuisen väristen
katsoa kylmää pimeää
en minä siellä mitään nää
mutta ehkä parasta on niin
Ja minä kompastelen junanvaunuissa
omiin unelmiini
joita joskus
kauan sitten haaveilin
ja huomaamatta unohdin
Kaadun prinsessamekkoihin
kultakenkiin ja satuhameisiin,
yhtäkkiä kovempiin
kuin kauan sitten kadonneiden
kesien kalliorannat,
aikoja sitten laavasta kovettuneet.
Ja kasvoillani on
kaipuun huntu
vanhaan ja turvalliseen.
Stumble!